Reino Eeron puhe sukukokouksessa 30.7.2011

Hyvät Eeron suvun jäsenet, hyvä sukujuhlayleisö.
Suomalainen sukujuhlaperinne ja sukuseuratoiminta on nuorta ja virkeää. Vielä viime sotiemme aikoihin Suomessa oli vain kymmenkunta sukuseuraa. Nykyään lähes jokainen itseään kunnioittava suku tuntuu haluavan perustaa oman sukuseuransa ja viettää sukujuhlia. Jo yksistään Pellossakin on tänä kesänä vietetty useita sukujuhlia.
Kun suurin osa ihmisistä eli menneinä vuosisatoina koko elämänsä omilla synnyinsijoillaan, ei heillä ollut tarvetta sen kummemmin omia juuriaankaan selvitellä. Ihmisellä ei ollut tarvetta pohtia omaa identiteettiään eikä sen rakentumiseen vaikuttaneita taustamuuttujia. Ihminen eli aika tavalla symbioottisessa suhteessa ympäristöönsä ja sukuunsakin.
Kaupungistumisen ja muuttoliikkeen myötä suuri osa ihmisistä on repäisty irti juuriltaan ja tämän seurauksena on syntynyt niin sanottua sosiaalista tilausta omien juurien, taustojen selvittämiselle ja lopulta tarvetta myös sukututkimus- ja sukuseuratoiminnalle.
Monen suomalaista sukuseuratoiminnan lyhyttä historiaa tutkineen mielestä 1980-luvulla alkoi varsinainen sukuselvitysten ja sukujuhlien buumi, kun televisiossa pyöri pitkään Juuret-niminen sarja, jossa juuriltaan väkivaltaisesti repäisty, uuden elinympäristönsä kaltoin kohtelema orja alkoi etsiä omia juuriaan.
Oman taustansa, omien juuriensa, selvittämisestä, on vuosikymmenien kuluessa tullutkin jo erittäin yleinen harrastus. Ihmisen identiteetin kehityksen kannalta on tietenkin merkitystäkin sillä, missä määrin tiedostamme taustojamme ja niiden vaikutusta oman identiteettimme muotoutumiselle. Tässä lienee sukututkimuksenkin yksi keskeinen arvo ja myönteinen motiivi. Vaikka sukututkimus ja sukuseuratoiminta on viime vuosikymmeninä kasvanut voimakkaasti, ei suvun merkitys tosiasiallisesti ole suvun jäsenille enää kovinkaan suuri. Tuskin on enää paluuta aikaan – eikä siihen tarvettakaan - jolloin suku muodosti oleellisen tukiyhteisön, jonka suojassa elää ja kasvaa.
Tästä huolimatta on kuitenkin hyvä tiettyyn määrään asti ymmärtää, kenen jälkeläisiä olemme, mistä suvuista perimämme ja kulttuurisetkin kasvutekijämme kumpuavat. Ihmisen itseymmärryksen kannalta on hyvä ymmärtää myös oman fyysisen kasvuympäristömme identiteettiämme muokkaava vaikutus. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna sukututkimusta ei tule eikä voikaan perustellusti vähätellä.
Selvää kuitenkin lienee, että useimmille sukututkimus tai sukuseuratoiminta on lähinnä vain yksi harrastus siinä kuin toisille musiikki, kuvataide, kalastus, golfaaminen, Martoissa toimiminen jne. Kullakin on oikeus harrastaa juuri niitä asioita, joista on kiinnostunut. Sellainenkaan suvun jäsenen, joka ei ole kiinnostunut sukujuhlista, sukututkimuksesta tai sukuseuratoiminnasta, ei ole kuitenkaan petturi eikä luopio. Hän vain käyttää täysin oikeutettua valtaa itsenäisesti valita omat kiinnostuksen kohteensa.
-==-
Hyvä juhlayleisö. Voidaanko - ja jos voidaan, niin missä määrin – seuraamalla kunkin yksilön sukulinjoja ymmärtää myös sitä, millainen ja kenen syystä tai ansiosta itse kustakin yksilöstä on tullut? Voidaanko siis perustellusti edes kysyä, millaista sukua me tänne kokoontuneet eerolaiset, eeronheimolaiset ja ekonojalaiset olemme?
Juho Eeron lasten perintötekijöistä, geeneistä, vain 50 prosenttia oli peräisin Juho Eerolta, puolet tuli Juhon puolisolta Selma Maria Bergströmiltä. Juhon lasten, mm. Eemin, Kallen ja Oton, lapsissa Juhon geeniperimää oli enää 25 prosenttia. Näin ollen meillä Juhon lastenlasten lapsilla on Juhon geenejä enää 12,5 prosenttia. Omasta sukupolvestani alaspäin menevässä polvessa Juho-perimän osuus on enää vain 6,25 prosenttia. Veljeni Kaarlon tyttären, Sannan, viime joulun tienoilla synnyttämän, ehkäpä uusimman sukuumme tulokkaan, Adamin, perimässä Juho Eeroa on enää vain noin kolme prosenttia. Näin ollen, meidän kaikkien tähän sukujuhlatapahtumaan kutsuttujen sukulaistenkaan keskinäinen geneettinen sukulaisuus ei ole kovinkaan suuri. Juhon alenevien jälkipolvien avioitumiset ovat tehokkaasti sekoittaneet pakkaa.
Sukulaisuus-käsite pitää sisällään geneettisen sukulaisuuden ohella kuitenkin muitakin sukulaisuuden kriteerejä, jotka vaihtelevat kulttuurisesti paljonkin. Meillä Suomessakin tullaan sukuun, sukulaiseksi esimerkiksi avioitumisen kautta, jopa adoptionkin kautta. Sukulaisuus on laajasti ottaen kunkin kulttuurin määrittämä,rajattua ihmisten yhteenliittymää strukturoiva normien, lakien, perimyssääntöjen, statusten ja rituaalien pohjalle organisoitunut kokonaisuus. Sukututkimuksessa ollaan yleensä kuitenkin kiinnostuneita lähinnä geneettisestä sukulaisuudesta.
Sukujen sisällä vaikuttavat usein monenlaiset, jopa keskenään vastakkaiset voimat. Tuttu sanonta väittää, että suku – ja usein muodossa perhe - on pahin. Toinen tunnettu sanonta toteaa taas, että veri on vettä sakeampaa.
Uskon, että useimmilla meistä on kokemuksia, jotka vahvistavat kummankin sanonnan todeksi. Sukulaisuudessa, varsinkin lähisukulaisuudessa, on yleensä mukana voimakasta tunneviritystä, mikä synnyttää helposti myös sellaisia kiistoja ja riitoja, joita etäisemmissä ihmissuhteissa ei esiinny.
Parhaimmillaan sukulaisuus voi olla – ja usein onkin – voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta, jopa sukurakkautta. Useimmissa suvuissa on niitäkin suvun jäseniä, joille sukulaisuus on tärkeä ja sukulaisuussuhteita halutaan pitää yllä, ainakin joihinkin sukulinjoihin. Mutta jokaisessa suvussa lienee myös niitä, joille geneettinen sukulaisuus ei ole arvo sinänsä. Eeron suku ei liene tässäkään suhteessa poikkeus. Toiset meistä vaalivat sukulaisuussuhteita, toisille ne eivät suurempia intohimoja synnytä.
Rankimmin sukulaisuussuhteita koettelevat yleensä perinnönjaot ja erilaiset omistuskiistat. Suvun yhteyttäkin korostaneista sisaruksista ja serkuista saattaa yllättävän helposti nousta oman edun tavoittelijoita, joille oma materiaalinen hyöty menee armotta suvun yhtenäisyyden edelle. Haluan tässä korostaa, että tällä en tarkoita erityisesti ketään enkä erityisesti omaa sukuani, vaan sitä yleisinhimillistä tosiasiaa, että ihmisen itsekkyys ja raadollisuus ovat kaikessa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa läsnä, eikä kaikkein vähiten lähisukulaisten.
Silloinkin, kun suvun jäsenten välinen suhde ei ole kovinkaan läheinen eikä yhteenkuuluvuuttakaan sukuun juuri tunneta, paljastuu syvätason sidos kuitenkin tiukoissa paikoissa. Jos jotakin lähisuvun jäsentä ollaan suvun ulkopuolelta kohtelemassa kaltoin, nousee meissä vaistonvaraisesti tukemisen ja puolustamisen halu. ”Veri on vettä sakeampaa” lienee useimmille tuttu kokemus, olimmepa sitten tietoisella tasolla sukurakkaita tai emme. Ja kyllä me sitten varsinkin olemme niin sukulaisia, jos edes joku pikkuserkkumme puolison kaima menestyy ja saa julkistakin tunnustusta. Yhdenkin prosentin sukulaisuus riittää sukulaissuhteella hehkuttamiseen, kun suvun jäsen menestyy.
Jos taas suvun jäsen syyllistyy moraalisääntöjen tai lakien räikeään rikkomiseen, serkkuuskaan ei ole enää sukulaisuutta lainkaan. Tärkeämpää ihmiselle näyttääkin olevan halu yleensä samaistua mieluummin hyviin ihmisiin ja menestyjiin kuin itsetarkoituksellisesti sukulaisiinsa. Monissa suvuissa suvun ”musta lammas” onkin usein vaiettu salaisuus. Häpeän tunne sukulaisuudesta joissakin tilanteissa lienee lähes yhtä tuttu tunne kuin sukuylpeys silloin kun sukulainen menestyy.
Parhaimmillaan sukulaisuus yhdistää tavalla, jolle on ominaista voimakaskin yhteenkuuluvuuden tunne. Geneettistäkin sukulaisuutta merkitsevämpää ihmiselle on sielun sukulaisuus, tunne siitä, että meitä sukulaissieluja yhdistävät monet tärkeät arvota ja ajatukset. Toki tällaista sielunsukulaisuutta voi löytää suvunkin sisältä, mutta ehkäpä useimmat löytävät sitä suvun ulkopuolelta. Sielun sukulainen, sukulaissielu, on ihminen, jonka merkitys ihmissuhteena on usein korvaamaton ja ainakin monia sukulaisuussuhteita tärkeämpi.
-==-
Hyvä juhlayleisö. Olemme kokoontuneet näihin sukujuhliin lukkari Juho Eeron jälkeläisinä tai jälkeläisten puolisoina. Tämä kokoonpano on kuitenkin vain yksi versio sukulaisuudesta. Meille tähän juhlakokonaisuuteen kutsutuille Eeron, Eeronheimon ja Ekonojan suvun jäsenille yhteistä on nimenomaan Juho Eero eikä siis sukulaisuus sinänsä. Meillä jokaisella taitaa olla aika liuta sellaisia serkkuja, tätejä, setiä, mummoja ja pappoja, jotka ovat tosiasiassa meille geneettisesti läheisempää sukua kuin mitä me useimmat tähän juhlaan kutsutut Juho Eeron jälkeläiset olemme keskenämme. Kun puhumme omasta suvustamme, täytyykin siksi aina muistaa, että meissä jokaisessa virtaa merkittäviä määriä useiden sukujen perimää. Eerolaisinakaan emme ole vain eerolaisia, vaan montaa muutakin sukua.
Menemättä enempää Eeron suvun historiaan - josta saamme tässä juhlassa myöhemmin katsauksen – totean, että Eeron suvun historiaa on pystytty jäljittämään ainakin 1500 luvulle ja tiedossa olevat Eeron sukumme juuret lähtevät täältä Tornionlaaksosta, Pellosta ja Turtolasta. Tämä sukumme synnyinseutu, jos näin voidaan sanoa, ja monen meistä kotiseutu, on omalta osaltaan varmasti myös muovannut persoonaamme, identiteettiämme. Onhan tämä Tornionlaakso sekä kulttuurisesti että luontonsa puolesta väkevän väylän kahta puolta kukoistavaa vehmasta ja vaurasta seutua. Mielestäni on ollut etuoikeus saada kasvaa täällä poikkeuksellisen kauniissa Tornionlaaksossa ja kauniissa kotikylässä.
Ihmisyksilön persoonallisuus, identiteetti, määräytyy monista osatekijöistä. Sukututkimuksen, sukujuhlaperinteen ja sukuseurojen motivoinnin näkökulmasta merkitystä on minusta silläkin, millaiseksi ymmärrämme kotitaustamme ja sukujemme merkityksen oman identiteettimme muovaajina. Olemmeko ihmisinä suoraan sukumme ja ennen muuta vanhempiemme geeniperimän tuotteita, vai muovautuuko identiteettimme kasvuympäristötekijöiden kautta sellaiseksi, mitä se on, vai olemmeko me sekä geeniperimämme että ympäristömme tuotteita.
Filosofia on jo parin vuosituhannen ajan yrittänyt etsiä myös ihmisen ja ihmisyyden ydintä. Filosofiassa ja yhteiskunnassa yleisemminkin vallitsee varsin erilaisia käsityksiä ihmisyydestä. Esimerkiksi papin ja ateistin, poliitikon ja anarkistin tai ammattisotilaan ja pasifistin ihmiskäsityksetkin eroavat yleensä jossakin määrin toisistaan, samoin eri filosofisten koulukuntien näkemykset. Jotta en ylen määrin vain pitkästyttäisi kuulijoitani, en mene noihin koulukuntiin sen syvemmin.
Itse ajattelen kuitenkin, kuten nykyään yleisimmin ajatellaan, että identiteettiämme, olemustamme, persoonaamme määrittävät sekä geeniperimämme ja tässäkin suhteessa myös sukumme, mutta ilman muuta myös ympäristömme – ennen muuta lapsuutemme henkinen kasvuympäristö, koti, mutta omalta osaltaan myös koko elinaikainen sosiaalinen kulttuurinen viitekehyksemme väheksymättä myöskään sidostamme fyysiseen kasvuympäristömme, kotiseutuumme.
Lasten ja nuorten psykiatrian ja lapsipsykologian ammattilaiset ovat hyvin yksimielisiä siitä, että lapsuusvuosien kasvuympäristö heijastuu erittäin suurelta osin koko ihmisen myöhemmän ikävaiheenkin identiteettiin. Jos lapsen perusturvallisuus joutuu eri syistä toistuvasti uhatuksi ja järkkyy, traumatisoi se lapsen ja jättää häneen jopa elinikäiset, lähtemättömät jäljet. Me opetusalalla työskentelevät tiedämme myös kokemuksesta, kuinka suuri kodin merkitys on lapsen persoonallisuudelle. Jos lapsi joutuu kodissa kokemaan toistuvasti ja jopa jatkuvasti turvallisuuden tunnetta järkyttäviä tapahtumia, heijastuu se ilman muuta lapsen persoonallisuuteen tavalla, joka näkyy mm. kouluissa erilaisena häiriökäyttäytymisenä tai masennuksena.
Ihmisyksilö ei ole vain perintötekijöittensä summa, ei vain sukujensa yksilöllinen geneettinen versio. Yksilöinä ja persoonina me Juho Eeron jälkeläisetkään emme siis ole pelkästään, emmekä edes suurimmalta osalta, hänen jälkeläisiään. Meissä Juho Eeron jälkeläisissä vaikuttavat kyllä edelleen myös Juholta periytyneet geenit ja tietenkin avioliittojen kautta monien muiden lähisukujemme perintötekijät. Olemme suurelta osin kuitenkin siis myös perheittemme, sukujemme sekä laajemman kasvuympäristömme, kulttuuriympäristömme ja jopa kotiseutumme, monet meistä Tornionlaakson, tuotoksia.
Vaikka psykologian ja psykiatrian tutkimus on siis osoittanut, että ympäristötekijöillä on erittäin suuri rooli ihmisen identiteetin muovautumisessa, tutkimukset ovat osoittaneet myös sen, että ihmisen identiteettiä määrittävät myös monet geneettiset, perinnölliset, tekijät. Hyvällä, viisaalla ja turvallisella kasvatuksellakaan ei voida ihmistä mielin määrin muokata. Yksi Suomen arvostetuimmista lapsi- ja nuorisopsykologian tutkijoistamme, professori Liisa Keltikangas-Järvinen on korostanut, kuinka lapsen synnynnäisillä temperamenttitekijöillä on aivan ratkaiseva merkitys lapsen myöhemmälle kehitykselle. Kasvatuksellakaan, ei kodin, ei suvun eikä yhteiskunnan, voida määrättömästi muuttaa näitä syntymässä saatuja persoonallisuutemme rakennusosasia. Norjan viikon takaisten järkyttävien uutisten yhteydessä psykiatrit ovat muistuttaneet, että mm. psykopatia-luonnehäiriö, jollaisesta hirmuteon tekijää myös on epäilty, on suurelta osin synnynnäistä ja kasvatuksen - ja surullista kyllä - jopa terapian mahdollisuudet ovat tällaisen persoonallisuushäiriön kohdalla aika pienet.
Normaalitapauksissa lapsi saa syntymässään kuitenkin vain suuntaa antavat elämän rakennuspalikat, ja ennen muuta kotikasvatus, mutta myös muu lapsuusajan ja aikuisiänkin sosiaalinen viitekehys sekä luonto muokkaavat sitten meistä sellaisia persoonia, joita meistä kustakin tulee.
Järkyttävät koulusurmat ja viikko sitten tapahtuneet veriteot Norjassa ovat herättäneet myös poliitikot, psykologit, psykiatrit ja yhteiskuntasuunnittelijat korostamaan muutoksen tarvetta. Yksi yhteinen teema, jota alettiin toistaa Suomessa tapahtuneiden koulusurmien jälkeen, oli yhteisöllisyys.
Suomessa ja kaikkialla läntisessä maailmassa on jatkunut pitkään individualismin korostus. Ihminen on nähty ennen muuta yksilöllistä minuuttaan toteuttavana, muista ihmisistä ja kaikesta ulkoisesti normitetusta riippumattomana oman tiensä kulkijana. Koulusurmien jälkeen alettiin korostaa sitä, että terveesti kehittyäkseen ihminen tarvitsee ympärilleen yhteisön ja nimenomaan turvallisuutta henkivän sellaisen. Sellaista yhteisöllisyyttä, jolle on ominaista toisen kunnioittaminen ja toisen huomioonottaminen, on alettu kouluissakin korostaa aikaisempaa voimakkaammin. Ihmisyyttä tukevaa kaveria ei jätetä – henkeä yritetään tuoda erityisesti sinne, missä identiteettiään ja itsetuntoaan rakentava nuori elää yhdessä toisten nuorten kanssa suuren osan ajastaan. Jos koulut onnistuvat luomaan oppilas- ja henkilökunta – yhteisöönsä aidon välittämisen hengen, positiivisuutta ilmentävän me-hengen, ollaan hyvällä tiellä. Yhteisöllisyyteen pyrkimisestähän sukujuhlien järjestämisessäkin lienee ennen muuta kyse.
Ennen kuin ihmisen yksilöllisyyttä korostava kulttuurimme alkoi muotoutua, oli vallalla kulttuuri, jossa perheen, suvun ja kylän, jopa kaupungin lähiyhteisön merkitys nuoren ja aikuisenkin turvaverkkona oli ratkaisevan tärkeää. Vielä viime vuosisadan alkupuolella oli varsin tavallista, että perheet rakentuivat ylisukupolvisesti, eli niin, että samassa perheessä eli suvun jäseniä vauvasta vaariin, jopa yksineläjätätejä ja setiä saattoi asua samassa perheyhteisössä. Samoin oli aika tavallista, että suku otti vastuuta sellaisista lapsista ja aikuisistakin, jotka jäivät olosuhteiden pakosta enemmän tai vähemmän tyhjän päälle.
Tänä itsekkyyden, oman mukavuudenhalun ja pitkälle kehittyneen virallisen sosiaaliturvan aikana vanhukset siirretään yleensä laitoksiin, jos he eivät omassa kodissaan pysty tulemaan toimeen. Vammautuneelle lapselle pyritään usein saamaan kodin sijasta laitospaikka – silloinkin kun perheellä olisi mahdollisuus lapsesta huolehtia. Viime vuosien huolestuttavana trendinä tilastoissa on ollut nähtävissä itsekkyyden ja oman mukavuudenhalun räikeänä ilmentymänä mm. se, että ns. uusperheet aikaisempaa useammin pyrkivät saamaan toisen osapuolen aikaisemmasta parisuhteesta syntyneille lapsille kodin ulkopuolisen uudelleen sijoituksen. Mukavuudenhalun ja itsekkyyden nimissä lapsi saa liian usein väistyä uuden elämän tieltä. Erityisen selvänä tällainen trendi on ollut nähtävillä pääkaupunkiseudulla. Kun suvutkaan eivät enää ole se turvallinen yhteisö, jonka piirissä kasvaa tasapainoiseksi yksilöksi, tarvitaan tilalle sitä sukulaisuutta, jossa yhdistävänä tekijänä on kuuluminen ihmisten sukuun, yhteisöön, jolle ihmisyys on arvo sinänsä.
Hyvä juhlayleisö. Olen edellä aika pitkään yrittänyt taustoittaa yleisellä tasolla sitä, miten ihmisyksilön identiteetti muokkautuu monien osatekijöiden summana, eikä siis pelkästään suvun geeniperimän eikä edes suvun henkisen perimän kautta.
Omaa sukupolveani edustavissa Juho Eeron jälkeläisissä Juhon geeniperimää on siis vain tuo vajaa 13 prosenttia. Voiko näin pienellä geneettisellä osuudella olla enää kantovoimaa tähän päivään asti, niin että se näkyisi tai kuuluisi. Kyllä voi. Ja onkin aivan ilmeistä, että siltä osin kuin Eeron suvussa esiintyy esimerkiksi musikaalisuutta, ja sitähän kiistatta esiintyy, Juho Eeron perimä lienee kulkeutunut aina näihin päiviin asti. Lukkari Juho Eeron kautta lienee siis sukuumme välittynyt se ilmeinen musikaalisuus, jonka hedelmistä tässäkin sukujuhlassa saadaan nauttia.
Helsingin yliopiston ja Sibelius-Akatemian yhteisessä tutkimusprojektissa on tutkittu tiettyjen geenien osuutta musikaalisuuteen ja musiikillisen luovuuden perinnöllisyyteen. Tutkimuksessa perinnöllisyyden osuus musikaalisuuteen ja musiikilliseen luovuuteen osoittautuikin huomattavaksi.
Eikä Eeron suvun musikaalisuus ole ennen muuta meidän suvun jäsenten itseriittoista kehuskelua. Onhan sukumme musikaalisuus todettu jopa tutkimuksissa. Filosofian tohtori Marja Mustakallion tutkimuksessa, ”Musiikkia rajalla”, todetaan, kuinka Ruotsin puolen Aasan musikaalisen perheen isoäiti kuului musikaaliseen Eeron sukuun ja toisaalla kirjassa todetaan, että 1800-luvulla eteläisen Tornionlaakson tunnettuja lukkarisukuja olivat Bucht, Junelius ja Wikman sekä pohjoisessa Tornionlaaksossa Jurva, Tornberg, Torneus ja Eero. Tunnettujen merkkisukujen joukkoon meidät on siis rankattu jopa tutkimuksissa. Ei ole siis kyse perusteettomasta itsekehuskelusta, johon me eerolaisetkin kyllä kykenemme.
Onhan sukujuuriemme musikaalisuudesta toki muitakin todisteita. Ainakin Juho Eeron aikanaan saama todistus hänen musiikillisesta osaamisestaan on vielä tallellakin. Kopio todistuksesta on nähtävillä tänään tuolla aulassa.
Eeron sukua Juho Eeron jälkeen on mielestäni leimannut musikaalisuuden ohella juureva tornionlaaksolaisuus ja lestadiolaisuus - niin, ja tietenkin ennen muuta vaatimattomuus. Vaatimattomasti voimme myös todeta Eeron sukua leimaavan myös sen, että naisemme ovat kauniita ja miehemme komeita. Ja olihan jo Juho Eerolle itselleenkin ollut ilmeisen tärkeää, että hän näytti hyvältä ja tyylikkäältä, mistä kertoo muun muassa se, että hänen pesäluettelossaan mainitaan tuon ajan pesäluetteloihin verrattuna poikkeuksellisen monta miesten pukua ja kaksi rusettia.
Lestadiolaisuudenkin vaikutusta tänä päivänäkin vielä on, mutta se ei enää leimaa sukumme perheitä samassa määrin kuin vielä omassa lapsuudessani. Kirkkouskovaisuuskaan ei enää ole niin vallitsevaa kuin pari sukupolvea sitten. Lauloimme aamulla Turtolan kirkossa ”polvesta polveen täällä soi ylistyksesi”. Aikanaan hyvinkin uskonnollinen ja kirkollisesti aktiivinen sukummekin on vähitellen yleisen suomalaisen maallistumiskehityksen mukaisesti sekularisoitunut ja ylistyslaulut Jumalalle ovat suurelta osin vaimenneet. Tältä osin sukupolvien ketju taitaa olla katkeamaisillaan. Maailma muuttuu rajua vauhtiaan ja me sen mukana. Postmodernissa ajassamme niin sanotut suuret kertomukset, uskomusjärjestelmät -sekä ideologiset että uskonnolliset - ovat voimakkaassa kriisissä ja jotkut ovat jo jopa romahtaneetkin omaan mahdottomuutensa.
Tornionlaaksolaisuus lienee kuitenkin sellainen yhteinen nimittäjä, josta sukumme ei ole onneksi luopunut. Tältä osin onkin helppo yhtyä siihen kotiseutuamme arvostavien suureen joukkoon, joille tämä Tornionlaakso on eräänlainen sielumme kehto, jonne mielemme usein palaa.
Kukin suku kutsuu Juhlapuhujaksi sukujuhliinsa yleensä sukunsa merkkihenkilöitä, yhteiskunnallisia, tiedemaailman, suuryritysten ja kulttuurielämän merkittäviä vaikuttajia. Eeron suvussa kyvykkyyttä ja monenlaistakin lahjakkuutta kyllä riittää, mutta ei tietääkseni juurikaan niin sanottuja silmää tekeviä alansa korkeimman kärjen eerolaisia edustajia. Sukuamme onkin leimannut mielestäni kunnianhimon krooninen puute. Vaikka meillä useimmilla olisi ollut ja on lahjakkuutta vaikka mihin, olemme useimmat perineet mielestäni sen Eeron suvun yhden ominaispiirteen, että emme vaivaudu juurikaan ponnistelemaan sen eteen, että muut meitä arvostaisivat. Niinpä suurin osan sukumme jäsenistä on suosiolla jäänytkin korkeintaan keskisarjaan mitä tulee merkittäviin asemiin. Ja kertoohan tästä jo sekin, että näinkin kyvykkään suvun ensimmäisessä sukujuhlassa juhlapuheen pitäjän osalta on jouduttu tyytymään allekirjoittaneeseen.
 
Hyvä juhlayleisö. Itsessäni virtaa Eeron, Huhanantin ja monen muunkin suvun verta. Olivatpa omat sukulaisuussuhteittemme vahvimmat juuret millä suunnalla tahansa, olkoon tämä sukujuhlakokonaisuus vahvistamassa itseymmärrystämme ja identiteettiämme, Jos näin tapahtuu, on tämäkin sukujuhla lunastanut paikkansa satojen suomalaisten sukujuhlien joukossa.
Olkaamme myös terveellä tavalla ylpeitä juuristamme ja tänä nimenomaisena juhlaviikonloppuna siitäkin, jos satumme olemaan juuri lukkari Juho Eeron jälkeläisiä.
Toivotan Eeron, Eeronheimon ja Ekonojan sukuhaaroille ja erityisesti kasvaville sukupolville onnea ja menestystä.